Omaperäinen idea

Onpas kaunis talvinen sunnuntai-iltapäivä. Eikös olisi idyllistä mennä Pariisin kaupungintalolle luistelemaan ? Hei huomenna olisi valtion rakennusten avoimet ovet. Eikös olisi mielenkiintoista kurkata presidentinlinnaan ? Muuten pitäiskö nauttia Pariisin kulttuuritarjonnasta ja mennä paljon mainostetun muotisuunittelijan valokuvanäyttelyyn ?

Pariisi on hyviä ideoita tulvillaan ja tekemistä ja tapahtumia riittää. Mutta tuntuu, että elän liian usein jonkunlaisessa telepatia-suhteessa kaikkien muiden pariisilaisten kanssa. He ovat saaneet kanssani aina saman inspiraationvälähdyksen aamulla herätessään.

Yleensä pursuava uteliaisuuteni ja intoni nauttia Pariisin kulttuurin rikkaudesta laskee kuin lehmän häntä siinä vaiheessa, kun näen museon edessä jonottavan ihmismäärän tai kun presidentinlinnan tutustumiskäynnillä kerrotaan olevan aamupäivällä jo kuuden tunnin jono. Kesällä siis kannattaisi mennä piknikille toukokuisena arkipäivänä kun on puolipilvistä ja sääennuste pitää vesikuuroja mahdollisina.

Opin polku kunnon pariisilaiseksi on ollut siis välillä kivikkoinen tie. Olen opetellut ennakoimista ja ihmismassan sietämistä. Sunnuntai-iltapäivät ei ole ainoa asia, jossa olen samalla aallonpituudella pariisilaisten kanssa. Pystyn saamaan yhteyden jopa valtaosaan ranskalaisista ja valtavaan joukkoon ulkomaalaisia sukeltaessani haaveilemaan lomista. Lomat tietenkin aikataulutan sopimaan kaikkien muidenkin ranskalaisten loma-aikoihin, kesäkuun puolestavälistä elokuun puoleenväliin, silloin kun on takuuvarmasti upeimmat säät.

Taas kerran onnistuin siinä, sain todennäköisesti vuosikymmenen omaperäisimmän lomaidean. Pienet hehkulamput syttyvät pääni päälle yksi toisensa jälkeen. Idyllinen talo jostain Etelä-Ranskasta. Mielellään uima-altaalla. Tarpeeksi iso, jotta mukaan voi kutsua koko suuren perheen.  Ai niin, lentokentän läheisyydestä, jotta Suomesta ei ole liian pitkä aika matkustaa. Lähellä merta, näköalalla, omassa rauhassa, mutta mielellään aika kaupungin keskustassa, ai niin, ja mielellään tietenkin kohtuullisella budjetilla. Olen luova ihminen, taidokas haaveilija elämän herkkusuu.

Istahdan tietokoneeni ääreen ja hetken sormieni sauhuttua näppäimistöllä tunnen miten niille lyödään jämäkkä isku kaksi päivää kuivuneella koppurapatongila. Olkapäälle istahtaa pieni nenäkäs baskeripäinen herra, joka haukkaa kuivaa patonkiansa. Hän pudistelee päätään pettyneenä  muistuttaen minua koppavasti siitä, miten taas kerran olen onnistunut saamaan saman idean unelmalomasta kuin kaikki muutkin.

Hieman lannistuneena puhallan näppejäni, haen tunnollisen suomalaisen sisuni avukseni ja jatkan etsintöjäni ja vertailujani  pitäen itsepäisesti unelmistani kiinni. Täytyyhän jokaisessa jonossa olla ensimmäinen onnekas, joka pääsee sisään välttäen mahdollisesti kuuden tunnin jonotuksen tai kannoilla kääntymisen ja luovuttamisen katkeruuden.

Pidän peukkuni terävästi pystyssä ja muilla sormilla naputan uhmakkaasti koko Rivieran vuokrattavat loma-asunnut läpi. Ja sitten, TÄRPPI ! Aika pysähtyy hetkeksi, vajoan taas unelmoimaan pursuavasta perheidyllistä ja kesälomasta täydellisessä ympäristössä. Sitten kaikki kiihtyy. On toimittava, jotta voin kerrankin olla jonon ensimmäinen onnekas ! Hoidamme ennakkovarauksen, liput Suomesta, liput Pariisista, aloitamme ohjelman suunittelun, kollektiivisen unelmoinnin, neuvottelut ja viestinnän ristiin rastiin. Tohinan rauhoituttua hengästyneenä ja onnellisena  käännän katseeni ensin toiselle olalleni. Näytän kieltä koppavalle patonginnakertajalle, joka ei uskonut minun oppivani koskaan ennakoivaksi pariisittareksi. Sitten käännän katseeni toiselle olalleni ja nostan pienen sisu-herran ilmaan onnitellen taas kerran hänen sinnikkyyttänsä ja tahtoansa. Nyt on lupa keskittyä hetken peukaloiden pyörittämiseen ja tulevasta lomasta haaveiluun.

Askel eteenpäin pariisitar-koulussani : tartu tärppiin ja pistä tohinaksi ! Se palkitaan.