maanantai 19. toukokuuta 2014

Patongin ja kaarnan välissä

Onnellisena olen palannut Suomen keväästä Pariisin kesään. Tasapuolisen ihanat ilmat kummassakin, kyllä siis kelpaa palata omaan kaksikulttuuriseen arkeemme.
Oli ihana nähdä taas vuosikausia tuntemiani ystäviäni, sukua ja kotimaisemia, viettää aikaa lapsuudenkodissa, josta ei kyläilijöitä puutu. Lapsenhoitokin sujuu siinä avointenovien mummolassa kuin siivillä kun viihdyttäjiä ja hoitajia on useita.
Mielenkiintoista ja aika hämmentävääkin on silti, että kahteen kulttuuriin juurtuneena tuntuu, että oman lapsuutensa elämää ja suomalaisuutta pääsee tarkastelemaan vähän kärpänen katossa-näkökulmasta. Enään en tunne olevani pelkästään suomalainen ja silti suomen kulttuuri on kuin syvälle ankkuroitunut juuristoni. Lehteni havisevat suurkaupungin huminassa, ranskalaisessa arjessa, mutta välillä tekee hyvää kastella juuria, sillä ne ovat elintärkeät tasapainoni kannata. Siksi Suomeen kaipuu on välillä kovakin. Toisaalta, mitä niillä pelkillä juurilla tekee, jos ei pyrkimys ole kasvaa korkeutta ja haistella uusia tuulia ? Hoidetaan siis juuriamme ja nautitaan siitä, mihin lehtemme voivat ulottua.
Katon kärpänen pääsi siis havainnoimaan, mikä siellä juuritasolla on niin turvallisen kotoisan tuntuista ja miten se on erilaista Pariisin arjessa.
Närpitään, syödään myöhemmin 
Mielestäni suomalaisuuden tärkeä osa on kahvikupponen. Ihmisiä tavataan kotona kahvittelun merkeissä, seurustelu tapahtuu monesti kahvikupin takaata kurkkien ja ruokailukin on kahvittelujen rytmittämä. Jos kahvittelijoita sattuu poikkeamaan aamupäivästä, pieneen hiipivään nälkään sopii aina pull, lounas voi toki siirtyä myöhemmäksi. Asiat tärkeysjärjestykseen !  Kahvittelusta ei kieltäydytä, se on kommunikaation ja sosiaalisen elämän uskollinen kumppani.  Päivällinen tai illallinen eivät näytä olevan yhtä tärkeitä sosiaalisen elämän kannalta, joten ne voivat mukautua. Ranskalaisessa kulttuurissa sitä vastoin lounas ja illallinen ei ole korvattavissa juuri samasta syystä, ne ovat samalla tekosyitä viettää aikaa yhdessä ja keskustella.  Ihmiset lounastavat ja illallistavat kaikki suhteellisen samaan aikaan, kahdentoista ja yhden välillä ja ilta seitsemän ja kahdeksan välillä, siten aikataulut on helppo sovittaa yhteen kuulumisten vaihtoon.
Nähdään ja lenkkeillään
Luonto ja ulkoilma rauhoittavat suomaisen mielen. Ystävien tapaaminen reippailun merkeissä on minusta maailman paras hyötyliikunnan muoto, jota Pariisissa kaipaa. Tekeehän se niin hyvää lähteä luontoon lenkille parantamaan maailmaa ystävän kanssa, vaikka vasta siinä vaiheessa,  kun lapsen on saanut nukkumaan.
Yhdessäolo tekee meidät onnelliseksi
Oman kokemukseni perusteella tuntuisi, että ranskassa tapaamiset ovat useimmiten argumentointujen keskustelujen rytmittämiä ja ne seuraavat jopa tietynlaista kaavaa. Käydään systemaattisesti läpi kummankin uraan liittyvät asiat, haasteet ja näkymät. Kiinostutaan toisen perheestä ja lomasuunitelmista ja sitten keskustellaan tavallisesti läpi muutama ajankohtainen poliittinen tai sosiaalikulttuurinen aihe. Suomessakin tietenkin aiheet voivat olla samoja, muttei se ole yhtä välttämätöntä. Tapaamisten onnistumisen takaa usein yksinkertainen yhdessäolo. Riittää, että jaetaan mukava hetki toisilleen tärkeiden ihmisten seurassa, nauretaan lasten kanssa ja jutellaan keveitä. Se on aika leppoisaa yhteisöllisyyttä. Mutta välillä huomaan, etten tiedä sellaisten tapaamisien jälkeen edelleenkään, miten toinen elää työympäristössään, kokee tulevaisuutensa tai suhtautuu yhteiskunttaan. Niitä keskusteluja saatan välillä kaivata Suomessa ja sitä rentoa yhdessäoloa usein Pariisissa ollessani.
Toki Suomen luotoa ei voi olla kaipaamatta, turvallisuutta ja yhteiskunnan tukea olla ihannoimatta, saunaa ja turkinpippureita haikailematta ja teitä rakkaita ikävöimättä.
Kiitos siis kaikille ja myös Suomelle, juureni voivat taas hyvin ja niillä on antaa energiaa uusien projektien kasvattamiseen.
Bisou Pariisista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti