Pienessä pumpulipallossa tutisi

Pariisissa on upea kesä, kattohuoneistossa hikinen tunnelma ja minä nautin lempipuistoni varjosta ja leikkihetkistä pienen poikani ja ystävieni seurassa.

Ydinkeskustaelämään kuuluu, että asumme kuin suolatut sillit purkissa, vierivieressä. Pieniltä parvekkeiltamme voi utelias kurkata ikkunoista lukuisien perheiden elämään kapean kadun toiselle puolelle. Näkymän kanssa tottuu elämään täysin muut unohtaen, naapurien antaen elää kylki kyljessä elämäänsä siihen puuttumatta. Hellesesonki yhdistää sillit vielä hieman tiiviimpään yhteiseloon, sillä iltaisin kaikkien kotien ikkunat ja parvekkeiden ovet ovat sepposan selällään kuin toivottaakseen naapurit osallistumaan jokaisen intiimiin arkeen. Sekään ei estä meitä  jatkamasta elämäämme pienessä kuplassamme.

Eilen pienen pumpulisen arki-iltani sai kuitenkin hytisemään naapureiden vähän erilainen iltaohjelma. Kauhukseni sain osallistua heidän kovaääniseen riitaansa ja jouduin todistamaan hurjaa perheväkivaltaa, jota valitettavasti Ipsos :in tutkimuksen mukaan (2012) yksi neljästä naisesta on kokenut toistuvasti elämänsä aikana.

Tilanne tuntui vielä hurjemmalta huutojen ja kaiken sen sekasorron keskellä, kun huomasin pienen tytön tulevan ikkunaan etsimään ulkopuolisia auttamaan. Sen hädän viattoman tytön silmissä nähdessäni minun oli puututtava asiaan ja soitettava poliisille. Vapisin itsekseni kotonani ja odotin. Jos minusta 10 minuttia poliisien saapumiseen tuntui ikuisuudelta, miltä se saattoi tuntua pienestä tytöstä, joka todisti kotona tapahtuvaa väkivaltaa ?

 

Jokainen asuu niin omissa oloissaan, että emme usein edes saata kuvitella mitä ihan tavallisen oloisissakin perheissä saattaa seinien sisällä tapahtua. Onneksi on oma pieni pumpulipesä, jossa on rakkautta ja turvaa sekä vain pieniä aikuisten elämään kuuluvia arkisia huolia. Silti joskus on hyvä saada muistutus, että kaikkialla asiat eivät ole onnellisesti ja perhe ei takaa turvaa ja hellyyttä. Toivottavasti ihmiset uskaltaisivat tuoda esiin huolensa peloistansaan huolimatta ja puhua rohkeasti, jotta apu löytäisi sitä tarvitsevat.

Motivaatio sanoo: "kiikunkaakun" !

Kiikun kaakun, ylös ja alas, motivaationi heilahtelee keinuvasti edestakaisin ja minä yritän tasapainotella ja hallita heiluria parhaani mukaan.

Motivaatio on tehokas puskuri viemään eteenpäin, mutta miten motivoisin motivaatiotani? Paras motivaationi tsemppaaja on oma mieheni, mutta tehokkainta olisi oppia saamaan itse hyvä energia liikkeelle.

 

Merkittävä motivaation jähmettäjä taitaa olla pelko ja luottamuksen puute. Rohkea askel on jo tarttua unelmastaan kiinni ja uskaltautua yrittämään.

Unelmani olisi tuoda suomalaisten kuluttajien saataville upea ranskalainen lastenvaatetarjonta, ei vain muutamaa merkkiä vaan toivottaa virtuaalisesti kaikki suomalaiset vanhemmat tutustumaan ja shoppailemaan Pariisin lastenvaateputiikkeihin ja siten parantaa huomattavasti nykyistä lastenvaatetarjontaa Suomessa. Projektini mutkikkuus, laajuus ja nettikaupan ja -palveluiden kiemuroiden tunteminen ja hallitseminen saa minut välillä jumiin ja tainnuksiin.

Sukeltaessaan uudenlaiseen projektiin saa kokea upeita elämyksiä, onnistumisen tunteita ja ennen kaikkea oppia ihan valtavasti. Kaiken mukaansatempaavan ja positiivisen vastapainona on, että usein saa ryystää myös kunnolla vettä nenäänsä, pettyä palautteeseen, huomata miten vaikea on innostaa ihmisiä mukaan, miten kallista ulkopuolinen apu voi olla ja miten oma aika, taito ja kädet eivät riitä kaikkeen tekemiseen. Sitten on noustava pinnalle ja uskallettava painaa pää uudelleen veden alle epämielyttävästä kokemuksesta huolimatta, siitä välittämättä, ettei jatkuvasti hallitse tilannetta eikä tiedä suuntaa mihin räpiköidä. Välillä virta saakin viedä, se opettaa.

 

Muistutan mieleeni tehokkaaksi kokemani motivointimenetelmän. Esitän itselleni kysymyksen : «  mikä olisi pahinta, mitä voisi tapahtua projektini suhteen, mikä olisi epäonnistumista ». Olisin epäonnistunut, jos en edes yrittäisi, jos en olisi ottanut opiksi ja jos vuosien päästä jossittelisin ja katuisin.

Motivaationi rohkaistuu jälleen kun muistutan mieleeni, mitä minulla on voitettavana. Oma projektini on tuonut kotiäitiyden oheen mielenkiintoista ajattelutyötä, pitänyt minut hieman yhteydessä työelämään, minua neuvoneet ihmiset ovat olleet rikastuttavia oppeineen ja olen laajentanut tietoani tutustumalla erilaisiin mahdollisuuksiin ja menetelmiin. Tutkimusmatkani on ollut rikas ja sillä on varmasti vielä paljon annettavaa. Sen aarteet ovat vielä itsellenikin mysteeri. Ehkä löydän vielä itseäni täydentävän yhtiökumppanin, loistavan yrityksen, jonka tiimiin haluan mukaan tai onnistun lopulta rakentamaan pienen ja pippurisen yrityksen, joka löytää asiakaskuntansa suomalaisista kuluttajista ja joka kehittyy heidän kanssaan.

 

Aarteen metsästys siis jatkukoon, mitään ei ole menetettävänä, matka opettaa jo itsessään ja ehkä lopulta yllättyy itsekin mihin reitti lopulta on kuljettanutkaan. Tutkimusmatkailijan onni on vapaus, kantava voima uteliaisuus ja pelko tuntemattomuus.

Nyt on vedetty taas keuhkot ilmaa ja rohkeutta täyteen, nipistetään nenästä ja toivotaan, että sukellusmatka veisi taas uusille ja opettavaisille aalloille.

Tässä pieni tyylinäyte: täysin uusi laji, tyylistä viis, mutta piti yrittää ja kömmähtää, kokea ja uskoa, että aallot vie.

Pikku Pariisi aikuistuu ja saa pikkuveljen

Blogiperheeni on kasvanut uudella ja vielä hyvin pienellä blogipoikasella.

 

Uusi blogini "Lasten Pikku Pariisi" tarkastelee tästä lähtien Pariisin tarjontaa perheen pienokaisille ja tämä vanha Pikku Pariisi-blogi aikuistuu siten, ettei täällä enään ihastella lasten vaatteita, puhuta löytämistäni kuvakirjoista ja leluista tai muutenkaan pyöritä lapsiteeman ympärillä.

Täältä saa siis tulevaisuudessa seurata aikuisen vakavaa pohdintaa ja kevyempää puntarointia Pariisilaisarjesta, kulttuurieroista ja sen semmoisesta. Aihetoiveita otetaan vastaan !

 

Mukavaa päivää kaikille.

 

Toivottavasti löydätte uuden blogini ja kerrotte siitä myös tutuillenne.

 

http://pikkupariisi.blogspot.fr

 

Liisa

Pieni suuri toive

 

Olen taas kerran törmännyt siihen tosiasiaan, että meillä monilla on omaa elämäämme kohtaan niin kovin ristiriitaiset vaatimukset. Hakkaamme päätämme seinään, kun palapelin palaset eivät loksahda kuin itsestään paikoilleen. Toki voi olla haasteellista rakentaa palapeliä kukkaniityn kuvasta, jos vain osa palasista koostuu kukkasista ja toiset taas kuuluvat aivan toiseen palapeliin.

Opetan juuri pojalleni, että jokaisella palasella on aivan tietty paikkansa ja survominen ei johda mihinkään vaan palapelin paloja pitää hienovaraisesti kääntää, jotta ne loksahtavat vaivattomasti paikoilleen.

Itse jatkan silti sinnikkäästi palojen survomista, päättäväisenä siitä, että rakennan aivan oman näköisen palapelini, enkä tyydy itsestäänselviin paloihin ja aukkoihin.

Olen tilannut palapelin, jonka kuva pitäisi valmistuttuaan muistuttaa onnellisen yksinkertaista ja luonnollista lapsiperheen arkea. Siinä äidillä on aikaa lapsilleen ja äidin työaika vastaa kerhon aukioloaikoja. Työ on joustavaa, mielenkiintoista ja haastavaa ja kaiken lisäksi kyse on omasta projektista, josta voi olla ylpeä ja jolla kokee olevan itselleen merkitystä. Tirautan kyyneleen mieheni olkapäälle eräänä iltana, että enhän pyydä edes kuuta taivaalta, vain tavallista ja onnellista pienen perheen tulevaisuutta. Ja hän saa minut taas kerran ymmärtämään miten pieneltä kuulostava toive voi olla monimutkainen ja haastava toteuttaa, mutta miten on silti yritettävä parhaansa.

Nykynaisten palapelit näyttävät koostuvan lukemattomista pienen pienistä taivaspaloista, joita saa pyöritellä kädessään ja tuskastella, että miten kummassa nämä kaikki saa yhdistymään harmooniseksi kokonaisuudeksi.  

 

Opetan pojalleni miten hän pääsee tavoitteeseensa. Luulen, että hänen olisi hyödyllistä oppia tekemään elämässään myös paremmin kompromisseja kuin äitinsä. Ja uskon, että äidin olisi opittava, että jos haaveilee nykymaailmassa « vain pienestä mukavasta arjesta », johon kuuluu mielenkiintoinen ja haastava työ (mielellään myös mukavalla palkalla), läsnäoleva äiti ja tarpeeksi tunteja vuorokauteen, on oltava valmis hikoilemaan kellon ympäri, olemaan maltillinen ja joustava.

Nyt siis hikoilemaan projektin pariin, jotta voin olla seuraavaksi valmis olemaan 100 % läsnäoleva leikkisä äiti ja jotta jonain päivänä palapelini valtava sininen taivas olisi kauniin aurinkoinen.

Ja te lukijat, joilla on enemmän elämänkokemusta ja oivalluksia aiheesta tai jotka olette päässeet pitkälle palapelinne rakennuksen kanssa, voih, jakakaa mielellänne minun kanssa viisauteenne.

Ja muille myötätuntoni jokaisen omaan palapeliprojektiin, enemmän tai vähemmän monimutkaiseen. Jatketaan palojen pyörittelyä ja pyöritellään niitä yhdessä.

Mukavaa päivää kaikille.

 

Patongin ja kaarnan välissä

Onnellisena olen palannut Suomen keväästä Pariisin kesään. Tasapuolisen ihanat ilmat kummassakin, kyllä siis kelpaa palata omaan kaksikulttuuriseen arkeemme.

Oli ihana nähdä taas vuosikausia tuntemiani ystäviäni, sukua ja kotimaisemia, viettää aikaa lapsuudenkodissa, josta ei kyläilijöitä puutu. Lapsenhoitokin sujuu siinä avointenovien mummolassa kuin siivillä kun viihdyttäjiä ja hoitajia on useita.

Mielenkiintoista ja aika hämmentävääkin on silti, että kahteen kulttuuriin juurtuneena tuntuu, että oman lapsuutensa elämää ja suomalaisuutta pääsee tarkastelemaan vähän kärpänen katossa-näkökulmasta. Enään en tunne olevani pelkästään suomalainen ja silti suomen kulttuuri on kuin syvälle ankkuroitunut juuristoni. Lehteni havisevat suurkaupungin huminassa, ranskalaisessa arjessa, mutta välillä tekee hyvää kastella juuria, sillä ne ovat elintärkeät tasapainoni kannata. Siksi Suomeen kaipuu on välillä kovakin. Toisaalta, mitä niillä pelkillä juurilla tekee, jos ei pyrkimys ole kasvaa korkeutta ja haistella uusia tuulia ? Hoidetaan siis juuriamme ja nautitaan siitä, mihin lehtemme voivat ulottua.

Katon kärpänen pääsi siis havainnoimaan, mikä siellä juuritasolla on niin turvallisen kotoisan tuntuista ja miten se on erilaista Pariisin arjessa.

Närpitään, syödään myöhemmin 

Mielestäni suomalaisuuden tärkeä osa on kahvikupponen. Ihmisiä tavataan kotona kahvittelun merkeissä, seurustelu tapahtuu monesti kahvikupin takaata kurkkien ja ruokailukin on kahvittelujen rytmittämä. Jos kahvittelijoita sattuu poikkeamaan aamupäivästä, pieneen hiipivään nälkään sopii aina pull, lounas voi toki siirtyä myöhemmäksi. Asiat tärkeysjärjestykseen !  Kahvittelusta ei kieltäydytä, se on kommunikaation ja sosiaalisen elämän uskollinen kumppani.  Päivällinen tai illallinen eivät näytä olevan yhtä tärkeitä sosiaalisen elämän kannalta, joten ne voivat mukautua. Ranskalaisessa kulttuurissa sitä vastoin lounas ja illallinen ei ole korvattavissa juuri samasta syystä, ne ovat samalla tekosyitä viettää aikaa yhdessä ja keskustella.  Ihmiset lounastavat ja illallistavat kaikki suhteellisen samaan aikaan, kahdentoista ja yhden välillä ja ilta seitsemän ja kahdeksan välillä, siten aikataulut on helppo sovittaa yhteen kuulumisten vaihtoon.

Nähdään ja lenkkeillään

Luonto ja ulkoilma rauhoittavat suomaisen mielen. Ystävien tapaaminen reippailun merkeissä on minusta maailman paras hyötyliikunnan muoto, jota Pariisissa kaipaa. Tekeehän se niin hyvää lähteä luontoon lenkille parantamaan maailmaa ystävän kanssa, vaikka vasta siinä vaiheessa,  kun lapsen on saanut nukkumaan.

Yhdessäolo tekee meidät onnelliseksi

Oman kokemukseni perusteella tuntuisi, että ranskassa tapaamiset ovat useimmiten argumentointujen keskustelujen rytmittämiä ja ne seuraavat jopa tietynlaista kaavaa. Käydään systemaattisesti läpi kummankin uraan liittyvät asiat, haasteet ja näkymät. Kiinostutaan toisen perheestä ja lomasuunitelmista ja sitten keskustellaan tavallisesti läpi muutama ajankohtainen poliittinen tai sosiaalikulttuurinen aihe. Suomessakin tietenkin aiheet voivat olla samoja, muttei se ole yhtä välttämätöntä. Tapaamisten onnistumisen takaa usein yksinkertainen yhdessäolo. Riittää, että jaetaan mukava hetki toisilleen tärkeiden ihmisten seurassa, nauretaan lasten kanssa ja jutellaan keveitä. Se on aika leppoisaa yhteisöllisyyttä. Mutta välillä huomaan, etten tiedä sellaisten tapaamisien jälkeen edelleenkään, miten toinen elää työympäristössään, kokee tulevaisuutensa tai suhtautuu yhteiskunttaan. Niitä keskusteluja saatan välillä kaivata Suomessa ja sitä rentoa yhdessäoloa usein Pariisissa ollessani.

Toki Suomen luotoa ei voi olla kaipaamatta, turvallisuutta ja yhteiskunnan tukea olla ihannoimatta, saunaa ja turkinpippureita haikailematta ja teitä rakkaita ikävöimättä.

Kiitos siis kaikille ja myös Suomelle, juureni voivat taas hyvin ja niillä on antaa energiaa uusien projektien kasvattamiseen.

Bisou Pariisista.

Haukataanko Herraa?

Kun kahdenkeskiset ravintolaillalliset ovat hurjasti harventuneet perheen kasvaessa, on kahden herkkusuun ollut pakko muuttaa tapojaan ja oppia suosimaan kotoisia herkkuhetkiä.

Yhdessä kokkaaminen on ollut mielestäni aina kivaa ja uusien reseptien opettelu ja etenkin niiden maistelu on meillä aika perinteinen viikonloppuohjelma.

Viime viikonloppuna vuorossa oli klassiset ranskalaiset Croque Monsieur-leivät. Kyse on siis perinteisistä ranskalaisista paahdetuista leivistä, joiden välistä tai päältä löytyy hieman sulanutta rapsakkaa juustogratiinia sekä kinkkua. Me teemme suomennettuna « Haukkaa Herraa »-leipämme vohveliraudan tapaisella laitteella, jonka välissä grillaamme leivän täytteineen.

Paras herkkuhetki on jaettu herkkuhetki, siksi haluan jakaa kanssanne tämän niin mielettömän helpon pikkureseptin, jonka voi loihtia kädenkäänteessä.

Pieni niksi, joka muuttaa tavanomaisemmankin arkisen ruoan, on tietenkin vaihtaa raaka-aineet totuttua laadukkaampiin ja erikoisempiin. Niin mekin teemme kuumien leipästemme kanssa. Juustoksi laitetaan yleensä raclette-juustoa, eli sulavaa juustoa, mutta suosittelen kokeiltavaksi jotain erikoisempaa juustoa, joka silti pehmenee kuumennettaessa. Me käytimme tryffelisienillä höystettyä gouda-juustoa, johon olemme aivan hurahtaneet laadukkaan kinkun lisäksi.

Ohessa kuva tryffeli-croquesta, joka meitä niin kovasti inspiroi.

 

Tässä siis perusresepti, josta voi lähteä liikkeele :

                Valmistusaika 20 min

                Kypsennys : 15 min

-Paahtoleipää tai muuta vaaleata leipää, laadulla ei niin väliä, valitkaa mieleistänne

-Kinkkusiivuja

-Sulavaa herkullista juustoa, kokeilkaa ja kertokaa minulle mikä suomalainen juusto toimii hyvin

-Voita leipien voiteluun

Ja sitten valmistamaan :

Voidelkaa kaksi leivän siivua, laittakaa päälle kinkku ja valitsemanne juusto ja laittakaa leivät vastakkain.

Jos teillä ei ole käytössänne kuumennettavaa rautaa grillaukseen, voitte paistaa leipänne uunissa 15 minuutin ajan, siten että ne saavat kullanruskean värin.

Tarjoilkaa salaatin kanssa.

Voisiko olla helpompaa reseptiä ? Vain mielikuvitus on rajana eri reseptivariaatioiden suhteen. Jos haluatte haukata mieluummin Madamea, lisätkää väliin paistettu muna vai houkuttelisiko savulohi-cheddar versio tai brie-juusto, tomaatti, sieni croque? Reseptin onnistuminen riippuu siis pääosin valitsemistanne aineksista ja mielikuvituksestanne.

Toinen valmistamamme resepti oli marokkolaiseen tapaan tehty karitsa maustetulla couscous :illa kuivattujen hedelmien ja pähkinöiden kera. Siinä taisi vierähtää reilu tunti, mutta oli vaivan arvoinen. Jos haluatte, niin yritän kehittää siitäkin reseptin jaettavaksi.

Herkullista viikkoa !

Ja muistakaa jakaa kanssani omat hyvät reseptivariaationne.

 

Pikku-Monsieurin protesti saastepilvelle

 

 

Saastepilvi ei oikein tuntunut vastaavan kuvaa, jonka haluan pian puolitoista vuotiaalle Pikku-Monsieurilleni Pariisista välittää, eikä liioin sitä kuvaa, jolla haluan toivottaa uudet vierailijat tutustumaan kotikaupunkiini. Haluan opettaa pojalleni arvon, että asioihin voi vaikuttaa ja kaikkea ei tarvitse hyväksyä sellaisenaan, omalla asenteella ja panoksella on paljon väliä.

 

Niinpä tartuimme Pikku-Monsieurin kanssa pensseliin, unohdimme tummat saastepilvet ja väritimme uuden positiivisemman kuvan Eiffelin edustan Champ-d- Mars-puistosta. Pieni protesti oli paikallaan, sillä emme voi hyväksyä masentavia pilviä pilaamaan kevätonnea, haalentamaan puistojen kukkaloistoa tai estämään meitä ulkoilemasta ilman silmien kutitusta.

 

 

Tässä yhteistyömme tulos ja tavoite tulevaisuuteen.