Pikku Pariisi aikuistuu ja saa pikkuveljen

Blogiperheeni on kasvanut uudella ja vielä hyvin pienellä blogipoikasella.

 

Uusi blogini "Lasten Pikku Pariisi" tarkastelee tästä lähtien Pariisin tarjontaa perheen pienokaisille ja tämä vanha Pikku Pariisi-blogi aikuistuu siten, ettei täällä enään ihastella lasten vaatteita, puhuta löytämistäni kuvakirjoista ja leluista tai muutenkaan pyöritä lapsiteeman ympärillä.

Täältä saa siis tulevaisuudessa seurata aikuisen vakavaa pohdintaa ja kevyempää puntarointia Pariisilaisarjesta, kulttuurieroista ja sen semmoisesta. Aihetoiveita otetaan vastaan !

 

Mukavaa päivää kaikille.

 

Toivottavasti löydätte uuden blogini ja kerrotte siitä myös tutuillenne.

 

http://pikkupariisi.blogspot.fr

 

Liisa

Pieni suuri toive

 

Olen taas kerran törmännyt siihen tosiasiaan, että meillä monilla on omaa elämäämme kohtaan niin kovin ristiriitaiset vaatimukset. Hakkaamme päätämme seinään, kun palapelin palaset eivät loksahda kuin itsestään paikoilleen. Toki voi olla haasteellista rakentaa palapeliä kukkaniityn kuvasta, jos vain osa palasista koostuu kukkasista ja toiset taas kuuluvat aivan toiseen palapeliin.

Opetan juuri pojalleni, että jokaisella palasella on aivan tietty paikkansa ja survominen ei johda mihinkään vaan palapelin paloja pitää hienovaraisesti kääntää, jotta ne loksahtavat vaivattomasti paikoilleen.

Itse jatkan silti sinnikkäästi palojen survomista, päättäväisenä siitä, että rakennan aivan oman näköisen palapelini, enkä tyydy itsestäänselviin paloihin ja aukkoihin.

Olen tilannut palapelin, jonka kuva pitäisi valmistuttuaan muistuttaa onnellisen yksinkertaista ja luonnollista lapsiperheen arkea. Siinä äidillä on aikaa lapsilleen ja äidin työaika vastaa kerhon aukioloaikoja. Työ on joustavaa, mielenkiintoista ja haastavaa ja kaiken lisäksi kyse on omasta projektista, josta voi olla ylpeä ja jolla kokee olevan itselleen merkitystä. Tirautan kyyneleen mieheni olkapäälle eräänä iltana, että enhän pyydä edes kuuta taivaalta, vain tavallista ja onnellista pienen perheen tulevaisuutta. Ja hän saa minut taas kerran ymmärtämään miten pieneltä kuulostava toive voi olla monimutkainen ja haastava toteuttaa, mutta miten on silti yritettävä parhaansa.

Nykynaisten palapelit näyttävät koostuvan lukemattomista pienen pienistä taivaspaloista, joita saa pyöritellä kädessään ja tuskastella, että miten kummassa nämä kaikki saa yhdistymään harmooniseksi kokonaisuudeksi.  

 

Opetan pojalleni miten hän pääsee tavoitteeseensa. Luulen, että hänen olisi hyödyllistä oppia tekemään elämässään myös paremmin kompromisseja kuin äitinsä. Ja uskon, että äidin olisi opittava, että jos haaveilee nykymaailmassa « vain pienestä mukavasta arjesta », johon kuuluu mielenkiintoinen ja haastava työ (mielellään myös mukavalla palkalla), läsnäoleva äiti ja tarpeeksi tunteja vuorokauteen, on oltava valmis hikoilemaan kellon ympäri, olemaan maltillinen ja joustava.

Nyt siis hikoilemaan projektin pariin, jotta voin olla seuraavaksi valmis olemaan 100 % läsnäoleva leikkisä äiti ja jotta jonain päivänä palapelini valtava sininen taivas olisi kauniin aurinkoinen.

Ja te lukijat, joilla on enemmän elämänkokemusta ja oivalluksia aiheesta tai jotka olette päässeet pitkälle palapelinne rakennuksen kanssa, voih, jakakaa mielellänne minun kanssa viisauteenne.

Ja muille myötätuntoni jokaisen omaan palapeliprojektiin, enemmän tai vähemmän monimutkaiseen. Jatketaan palojen pyörittelyä ja pyöritellään niitä yhdessä.

Mukavaa päivää kaikille.

 

Patongin ja kaarnan välissä

Onnellisena olen palannut Suomen keväästä Pariisin kesään. Tasapuolisen ihanat ilmat kummassakin, kyllä siis kelpaa palata omaan kaksikulttuuriseen arkeemme.

Oli ihana nähdä taas vuosikausia tuntemiani ystäviäni, sukua ja kotimaisemia, viettää aikaa lapsuudenkodissa, josta ei kyläilijöitä puutu. Lapsenhoitokin sujuu siinä avointenovien mummolassa kuin siivillä kun viihdyttäjiä ja hoitajia on useita.

Mielenkiintoista ja aika hämmentävääkin on silti, että kahteen kulttuuriin juurtuneena tuntuu, että oman lapsuutensa elämää ja suomalaisuutta pääsee tarkastelemaan vähän kärpänen katossa-näkökulmasta. Enään en tunne olevani pelkästään suomalainen ja silti suomen kulttuuri on kuin syvälle ankkuroitunut juuristoni. Lehteni havisevat suurkaupungin huminassa, ranskalaisessa arjessa, mutta välillä tekee hyvää kastella juuria, sillä ne ovat elintärkeät tasapainoni kannata. Siksi Suomeen kaipuu on välillä kovakin. Toisaalta, mitä niillä pelkillä juurilla tekee, jos ei pyrkimys ole kasvaa korkeutta ja haistella uusia tuulia ? Hoidetaan siis juuriamme ja nautitaan siitä, mihin lehtemme voivat ulottua.

Katon kärpänen pääsi siis havainnoimaan, mikä siellä juuritasolla on niin turvallisen kotoisan tuntuista ja miten se on erilaista Pariisin arjessa.

Närpitään, syödään myöhemmin 

Mielestäni suomalaisuuden tärkeä osa on kahvikupponen. Ihmisiä tavataan kotona kahvittelun merkeissä, seurustelu tapahtuu monesti kahvikupin takaata kurkkien ja ruokailukin on kahvittelujen rytmittämä. Jos kahvittelijoita sattuu poikkeamaan aamupäivästä, pieneen hiipivään nälkään sopii aina pull, lounas voi toki siirtyä myöhemmäksi. Asiat tärkeysjärjestykseen !  Kahvittelusta ei kieltäydytä, se on kommunikaation ja sosiaalisen elämän uskollinen kumppani.  Päivällinen tai illallinen eivät näytä olevan yhtä tärkeitä sosiaalisen elämän kannalta, joten ne voivat mukautua. Ranskalaisessa kulttuurissa sitä vastoin lounas ja illallinen ei ole korvattavissa juuri samasta syystä, ne ovat samalla tekosyitä viettää aikaa yhdessä ja keskustella.  Ihmiset lounastavat ja illallistavat kaikki suhteellisen samaan aikaan, kahdentoista ja yhden välillä ja ilta seitsemän ja kahdeksan välillä, siten aikataulut on helppo sovittaa yhteen kuulumisten vaihtoon.

Nähdään ja lenkkeillään

Luonto ja ulkoilma rauhoittavat suomaisen mielen. Ystävien tapaaminen reippailun merkeissä on minusta maailman paras hyötyliikunnan muoto, jota Pariisissa kaipaa. Tekeehän se niin hyvää lähteä luontoon lenkille parantamaan maailmaa ystävän kanssa, vaikka vasta siinä vaiheessa,  kun lapsen on saanut nukkumaan.

Yhdessäolo tekee meidät onnelliseksi

Oman kokemukseni perusteella tuntuisi, että ranskassa tapaamiset ovat useimmiten argumentointujen keskustelujen rytmittämiä ja ne seuraavat jopa tietynlaista kaavaa. Käydään systemaattisesti läpi kummankin uraan liittyvät asiat, haasteet ja näkymät. Kiinostutaan toisen perheestä ja lomasuunitelmista ja sitten keskustellaan tavallisesti läpi muutama ajankohtainen poliittinen tai sosiaalikulttuurinen aihe. Suomessakin tietenkin aiheet voivat olla samoja, muttei se ole yhtä välttämätöntä. Tapaamisten onnistumisen takaa usein yksinkertainen yhdessäolo. Riittää, että jaetaan mukava hetki toisilleen tärkeiden ihmisten seurassa, nauretaan lasten kanssa ja jutellaan keveitä. Se on aika leppoisaa yhteisöllisyyttä. Mutta välillä huomaan, etten tiedä sellaisten tapaamisien jälkeen edelleenkään, miten toinen elää työympäristössään, kokee tulevaisuutensa tai suhtautuu yhteiskunttaan. Niitä keskusteluja saatan välillä kaivata Suomessa ja sitä rentoa yhdessäoloa usein Pariisissa ollessani.

Toki Suomen luotoa ei voi olla kaipaamatta, turvallisuutta ja yhteiskunnan tukea olla ihannoimatta, saunaa ja turkinpippureita haikailematta ja teitä rakkaita ikävöimättä.

Kiitos siis kaikille ja myös Suomelle, juureni voivat taas hyvin ja niillä on antaa energiaa uusien projektien kasvattamiseen.

Bisou Pariisista.

Haukataanko Herraa?

Kun kahdenkeskiset ravintolaillalliset ovat hurjasti harventuneet perheen kasvaessa, on kahden herkkusuun ollut pakko muuttaa tapojaan ja oppia suosimaan kotoisia herkkuhetkiä.

Yhdessä kokkaaminen on ollut mielestäni aina kivaa ja uusien reseptien opettelu ja etenkin niiden maistelu on meillä aika perinteinen viikonloppuohjelma.

Viime viikonloppuna vuorossa oli klassiset ranskalaiset Croque Monsieur-leivät. Kyse on siis perinteisistä ranskalaisista paahdetuista leivistä, joiden välistä tai päältä löytyy hieman sulanutta rapsakkaa juustogratiinia sekä kinkkua. Me teemme suomennettuna « Haukkaa Herraa »-leipämme vohveliraudan tapaisella laitteella, jonka välissä grillaamme leivän täytteineen.

Paras herkkuhetki on jaettu herkkuhetki, siksi haluan jakaa kanssanne tämän niin mielettömän helpon pikkureseptin, jonka voi loihtia kädenkäänteessä.

Pieni niksi, joka muuttaa tavanomaisemmankin arkisen ruoan, on tietenkin vaihtaa raaka-aineet totuttua laadukkaampiin ja erikoisempiin. Niin mekin teemme kuumien leipästemme kanssa. Juustoksi laitetaan yleensä raclette-juustoa, eli sulavaa juustoa, mutta suosittelen kokeiltavaksi jotain erikoisempaa juustoa, joka silti pehmenee kuumennettaessa. Me käytimme tryffelisienillä höystettyä gouda-juustoa, johon olemme aivan hurahtaneet laadukkaan kinkun lisäksi.

Ohessa kuva tryffeli-croquesta, joka meitä niin kovasti inspiroi.

 

Tässä siis perusresepti, josta voi lähteä liikkeele :

                Valmistusaika 20 min

                Kypsennys : 15 min

-Paahtoleipää tai muuta vaaleata leipää, laadulla ei niin väliä, valitkaa mieleistänne

-Kinkkusiivuja

-Sulavaa herkullista juustoa, kokeilkaa ja kertokaa minulle mikä suomalainen juusto toimii hyvin

-Voita leipien voiteluun

Ja sitten valmistamaan :

Voidelkaa kaksi leivän siivua, laittakaa päälle kinkku ja valitsemanne juusto ja laittakaa leivät vastakkain.

Jos teillä ei ole käytössänne kuumennettavaa rautaa grillaukseen, voitte paistaa leipänne uunissa 15 minuutin ajan, siten että ne saavat kullanruskean värin.

Tarjoilkaa salaatin kanssa.

Voisiko olla helpompaa reseptiä ? Vain mielikuvitus on rajana eri reseptivariaatioiden suhteen. Jos haluatte haukata mieluummin Madamea, lisätkää väliin paistettu muna vai houkuttelisiko savulohi-cheddar versio tai brie-juusto, tomaatti, sieni croque? Reseptin onnistuminen riippuu siis pääosin valitsemistanne aineksista ja mielikuvituksestanne.

Toinen valmistamamme resepti oli marokkolaiseen tapaan tehty karitsa maustetulla couscous :illa kuivattujen hedelmien ja pähkinöiden kera. Siinä taisi vierähtää reilu tunti, mutta oli vaivan arvoinen. Jos haluatte, niin yritän kehittää siitäkin reseptin jaettavaksi.

Herkullista viikkoa !

Ja muistakaa jakaa kanssani omat hyvät reseptivariaationne.

 

Pikku-Monsieurin protesti saastepilvelle

 

 

Saastepilvi ei oikein tuntunut vastaavan kuvaa, jonka haluan pian puolitoista vuotiaalle Pikku-Monsieurilleni Pariisista välittää, eikä liioin sitä kuvaa, jolla haluan toivottaa uudet vierailijat tutustumaan kotikaupunkiini. Haluan opettaa pojalleni arvon, että asioihin voi vaikuttaa ja kaikkea ei tarvitse hyväksyä sellaisenaan, omalla asenteella ja panoksella on paljon väliä.

 

Niinpä tartuimme Pikku-Monsieurin kanssa pensseliin, unohdimme tummat saastepilvet ja väritimme uuden positiivisemman kuvan Eiffelin edustan Champ-d- Mars-puistosta. Pieni protesti oli paikallaan, sillä emme voi hyväksyä masentavia pilviä pilaamaan kevätonnea, haalentamaan puistojen kukkaloistoa tai estämään meitä ulkoilemasta ilman silmien kutitusta.

 

 

Tässä yhteistyömme tulos ja tavoite tulevaisuuteen.

 

 

Saastepilvi kevätaurinkomme edessä

Miten iloisina otimmekaan vastaan aikaisen kevään auringon Pariisissa. Puistot kukkivat, kepeä lasten nauru valtasi leikkikentät ja koirat ottivat aurinkoa isäntiensä nauttiessa terassilla virvokkeita. Edellisessä kirjoituksessanikin hehkutin miten mainiota on, että talvi hurahti huomaamatta ja nyt nautitaan jo keväästä.

Kunnes Pariisi muistutti taas kerran ristiriitaisuudestaan ! Samalla kun aurinko sai ihmiset rynnimään puistoihin ja terasseille, saapui lämpöisen auringon eteen harmaa saastepilvi. Ilma pysyi lämpimänä, ihmiset motivoituneina ulkoilemaan, mutta aurinko oli saastepilvien peitossa ja huoli saasteiden vaikutuksesta terveyteemme hiipii varjostamaan mieltämme. Lapsia ei viedä enään kerhossa ulos leikkimään, silmiä kutittaa ja nenää kuivaa, onneksi on lentoliput varattu Suomen raikkaaseen toukokuuhun.

Saastepilven suurimmat aiheuttajat ovat kuulema autot, joten päätetään, että ainoastaan parittomattomilla rekisterikilvillä varustetut autot saavat ajaa, poikkeuksia, joita tietenkin on lukemattomia, huomioimatta.

Sitä vastoin, että puhuttaisiin asian huolestuttavuudesta ja pitkän aikavälin ratkaisuista tulevaisuuden varalle, kuulen pettymyksekseni lähinnä spekulointeja poliittisesta strategiasta. Oppositio epäilee rajoituksen olevan lähinnä vasemmiston kommunikaatiokikka juuri ennen kunnallisvaaleja. Tai ainakin heitä voi syyttää viivästelystä, sillä saastepilviennuste esitettiin jo kymmenen päivää sitten.

Jopa saastepilvestä kevätaurinkomme edessä väännetään Ranskassa ensisijaisesti poliittinen aihe. Huolestuttavan ympäristöongelman edessä keskitytään tähän hetkeen ja toisten syyttelyyn, päättäjien kyvyttömyyden ja tehottomuuden todisteluun, sitä vastoin, että se toimisi kuin ekologinen herätyskello, joka saisi meidät kaikki heräämään ajattelemaan tulevaisuutemme keväitä ja ratkaisuita, joilla takaisimme niiden raikkaan vihreyden ja pilvettömän taivaan, linnun laulun ja lasten naurun.

Suomalaista ja ranskalaista rehevää ruohoa

Vanheminen ja kaksikymppisen hehkeyden haikea muisto ei ole aina niin kovin kivaa, mutta sitä vastoin nuoren aikuisen elämääni viime vuosina kuulunut oman pesän rakentaminen, hautominen ja pesän täyttyminen piipityksellä ja elämällä on ollut sitäkin ihanampaa. Pesä on todellakin täyttynyt elämästä, pieniksi jääneiden vauvanvaatteiden säilytyslaatikoista, leluista ja pikku tipullekaan ei riitä enään paikoillaan räpiköiminen vaan hän valtaa tehokkaasti koko asuntomme.

Pariisilaisten ulkomaalaisten ystävieni kanssa haaveilemme jatkuvasti isoista ja käytännöllisistä pohjoismaalaisista kodeista, mahdollisuudesta laittaa lapset ulos happihyppelylle ja antaa heidän leikkiä ulkona ilman vanhempia, idyllisestä pohjoismaalaisesta perhe-elämästä.

 

Uskon, että ulkomaille kotiutuminen opettaa aivan valtavasti ja on todella rikastuttava kokemus, mutta kaikkein eniten se näyttäisi opettavan meidät kultaamaan kotimaamme muistot ja värittämään kotimaamme arjen niin kovin houkuttelevaksi. Hyppäämme nuorina naisina hämmästyttävän kevyesti ja intoa täynnä aidan toiselle puolelle rouskuttamaan niin maukkaan  tuoretta  ja vihreääkin vihreämpää ruohoa. Herkuttelusta tulee jossain vaiheessa väistämättäkin ähky ja uuden kotimaan tavat,

arki, haasteet ja rajoitukset eivät enään olekkaan niin loistavia, edes Eiffel-tornin kimaltaessa vieressä.

Me Pariisin pohjoismaalaiset osaamme ainakin ylläpitää kotimaistamme idyllistä imagoa yllä. Me pohjoismaalaiset olemme luonteeltamme ihailtavan hyvällä maalaisjärjellä varustettuja, valtion järjestämät lastenhoitopalvelut ovat kuin puoli-ilmaisena mittatilaustyönä vanhempien tarpeisiin räätälöityjä, lapset kasvavat onnellisessa, tasapainoisessa ja luonnollisen rennossa ilmapiirissä, nautimme ja kunnioitamme luontoa arjessamme ja asunnot ja talot ovat tietysti huomattavan tilavia ja edullisia. Mehän ulkosuomalaisina olemme objektiivisia kertomaan kotimaastamme ja kansastamme, emme liioittele emmekä kiillota, toivottavasti siis tunnistatte itsenne...

Voi miksi me emme nähneet kaikkea sitä suomalaista elämänlaatua ennen kuin sanoimme « Tahdon » tai « Oui » ?

Tai sitten. Ehkä pitäisi ajatella asiat aivan toisin ! Asumme vuokralla mielestämme pienehkössä asunnossa, jotta voimme nauttia kaupunginalueesta, jota rakastamme. Kotikulmieni asuntojen neliöhinnat ovat « pompsahtaneet » jo 12 000 € :n, joten ostaminen on todellakin pelkkää haaveilua. Kun mietin, mikä tekee kotimme ihanuuden, se ei rajoitu seiniin eikä käytössä oleviin neliöhin. Keittiömme muuttuu pullantuoksuiseksi alakerran leipomon ansiosta, pieni uunikin kelpaa kun sinaappikanimme esivalmistaa korttelin loistava lihakauppias tai kun uunituoreen tryffelipitsamme voimme hakea kadun kulmasta, leikkitilakin suurentuu huomattavasti kun kokoonnumme naisporukalla korttelin lastenkerhon tiloissa tai nautimme kahvittelusta äiti-lapsi -kahvilassa.

Unohdamme usein myös suosiollisen sään, tänä vuonna talvea ei tullut ollenkaan ja silti voimme nyt nauttia keväästä. Meidän ei tarvitse matkustaa ulkomaille lomaillaksemme vaan lähietäisyyksien päässä on mitä ihanimpia matkakohteita. Hyviä puolia on vaikka miten, kun niitä vain etsii ja osaa arvostaa.

Vaikka ranskalainen ruoho ei taida olla suomalaista ruohoa vihrempää, korkeintaan talvella, taitaa todellinen rikkaus piillä siinä, että meillä ulkosuomalaisilla on mahdollisuus rouskuttaa sekä suomalaista ruohoa lomillamme että ranskalaista ruohoa arjessamme. Me voimme nauttia suurkaupungin annista,  pursuavasta tarjonnasta ja tunnelmasta sekä kaikesta siitä kultaamastamme suomi-idyllistä Suomi-lomillamme.

Joten muistakaa te siellä Suomessa arkeanne välillä tuskastellessanne, että me ulkosuomalaiset osaisimme tuossa tuokiossa muistuttaa teitä Suomen hyvistä puolista. Kyse on lopulta vain siitä kummalla puolella aitaa milloinkin olemme. Lisäksi, muistakaa mielellään infota meitä ulkosuomalaisia teidän keväisistä räntäsateista, se auttaa meitä muistamaan, miten hyvin asiat täälläkin on.

Raikkaita terveisiä Suomeen ja suomalaisille, meillä on teitä aina ikävä !